Lapsi lasin takana -kampanjan
kummi, Jippu kertoo videolla lapsuudestaan lasin takana
ja peräänkuuluttaa aikuisen
vastuuta.
Kampanjan tavoitteena on ennaltaehkäisevästi huomioida aikuisten alkoholin käytön haittavaikutukset, jotka heijastuvat lapsen elämään.
Tarkoituksena on herättää yhteiskunnallista keskustelua, jotta lapsen oikeudet ja turvallisuus toteutuisivat.
Näkymätön sydän -kappale
on Lapsi lasin takana -kampanjan tunnusmusiikki, jonka sanoituksiin
Jippu on ammentanut
omasta lapsuudestaan.
Lapsi lasin takana -kampanja haluaa nostaa esille,
että aikuisen alkoholin käyttö voi aiheuttaa lapselle turvattomuuden tunnetta.
Musiikkivideon tunnelma pysäyttää
huomaamaan lapsen läsnäolon.
Varhaislapsuudessa, ensimmäisenä kuutena ikävuotena
alkoholilla ei ollut suurta roolia ympäristössä, jossa Jippu eli.
Jipulle syntyi hyvä perusturva niinä kuutena vuotena, kun hänen vanhempansa olivat naimisissa. Eron myötä elämä kuitenkin muuttui. Kun Jippu oli 6-vuotias, hänen äidin uuden puolison alkoholismi tuli
osaksi perheen elämää romuttaen Jipun turvallisuuden tunteen.
.
”Alkoholistikodissa eläminen on jatkuvaa pelkoa.
Lupaukset eivät pitäneet. Kehenkään ei voinut
luottaa. Se on hirveää lapsen elämässä.”
Viikosta toiseen kuvio oli sama. Koko ajan oli joku humalainen,
jos se ei ollut Jipun kotona, niin sitten hänen isosiskon kodissa.
Ei ollut väliä sillä, onko arki vai viikonloppu, juhlina kaikki oikein kärjistyi.
- Jos kaikki on humalassa, niin miltä se näyttää lapsen silmin.
Hoipertelu, nauru, huuto. Kaikki oli arvaamatonta.
Kaikki saattoi muuttua sekunnissa, Jippu muistelee.
Yksi niistä asioista, joista hän kertoo kärsineensä, oli rajattomuus.
- Lasten kuullen puhuttiin kaikki. Ihan sama olinko mä viisi vai
kymmenen vuotta.
Me juoduttiin kuuntelemaan aikuisten aviokriisitkin. Se toi taakkaa, kun kuuli asioita, mitä ei olisi halunnut ikinä kuulla. Sellaiset asiat ei kuulu millään tavalla lapsen elämään, Jippu sanoo viitaten yöllisiin tappeluihin ja erilaisiin väkivaltatilanteisiin, joita hän
joutui lapsena sivusta seuraamaan.
Jippu ei elänyt siinä yksin. Usein hän vietti aikaa siskonsa lasten kanssa.
- Me opittiin yhdessä selviytymään. Aikuisilla oli se niiden juominen
ja meillä oma maailma, Jippu kertoo.
Hän sanoo eläneensä ristiriidan keskellä. Jipulla oli aina puhtaat
vaatteet ja kaikki mitä tarvitsi. Äiti pystyi pitämään kodin virtahevon piilossa. Siskon perheessä asiat oli toisin. Jääkaapin sisältö oli usein homeessa ja perheessä kärsittiin syyhypunkeista.
- Erikoista on se, että viihdyin enemmän siinä alkoholistihelvetissä mun siskon luona. Halusin olla siskon tyttöjen kanssa, enkä omassa kulissikodissa, jossa leikittiin, että asiat on hyvin. Kyllä sielläkin humala
näkyi. Hävetti tuoda kavereita kotiin, kun isäpuoli oli sammunut milloin minnekin. Mutta se oli mun elämää, en mä tiennyt muusta, Jippu sanoo.
”Me lapset inhottiin viinaa. Sitä hajua.
Mitään hauskaa siinä ei todellakaan ollut.”
- Aikuiset olivat innoissaan, että ne pääsee dokaamaan.
Ei ne miettineet sitä, onko siinä lapset paikalla, Jippu muistelee.
Aikuisten juomiseen ei kukaan puuttunut, mutta Jipun oireilu alkoi varhain. Hän sai ensimmäisen kerran terapia-apua jo kahdeksan vuotiaana.
- Minä päädyin lastenkotiin ja kasvattiperheeseen sen alkoholismin seurauksena. Mä sain 12 vuotiaana muuttaa sieltä alkoholistikodista paikkaan, jossa alkoholismia ei ollut. Ja se pelasti mun elämän,
Jippu toteaa vakavana.
Jippu ajattelee, että jos ihminen osaa käyttää alkoholia maltillisesti, ei lapselle välttämättä tule tunnetta, että hän olisi lasin takana.
- Kun ihmiset ottaa punaviiniä pari lasia, niin ei ne unohda lapsiaan, mutta jos se punaviini on se, mitä odotetaan koko päivän, niin siinä vaiheessa on se lapsi jo unohtunut. Koska sä mietit vaan sitä sun omaa
annosta ja euforiaa, silloin se lapsi on jo jäänyt sinne lasin taa,
Jippu kiteyttää.
Jippu kertoo tavanneensa elämänsä aikana valtavan määrän alkoholisteja, joiden kaikkein suurin kipu on se, että he ovat kyllä rakastaneet lapsiaan, mutta eivät ole kyenneet parempaan.
- Kukaan ei tahallaan halua pilata kenenkään elämää,
sairauden kasvot on vaan julmat, Jippu sanoo.
”Kyllä mä anteeksiannon puolesta luukutan.”
"Koin sydämessäni, että tahdon olla
tämän kampanjan kummi, juuri siksi,
että olen itse saanut eheytyä vaikean lapsuuteni haavoista, saanut takaisin perheeni ja läheiseni anteeksiannon kautta. Uskon, ettei mikään perhe ole
niin rikki, ettei siellä olisi toivoa eheytymisestä."
Jippu
Jippu ajattelee kuitenkin, että oli se lapsuus ollut kuinka kipeä tahansa, niin ainoa keino mennä eteenpäin on päästää irti. Jos pystyy päästämään irti vihasta ja katkeruudesta, niin sitä ei siirrä muille. Kipu, tuskat ja surut on käytävä läpi ja annettava anteeksi. Se on Jipun mielestä ainoa tie vapauteen.